Neljäs päivä – maailman parhautta

Kaupunki alkaa hahmottua. Olen päässyt piireihin. Olen maistellut jo kaikenlaista paikallista. Kaikki on aina ”maailman parasta”. Täältä saa maailman parasta lihaa. Ja maailman parasta riisiä! Ja tätä sun täytyy maistaa, näin hyvää näkkileipää ei saa missään muualla kuin Sao Paulossa! Ja niin pois päin.

Joku sanoi, että Vantaa ei ole kaupunki vaan mielentila. Sao Paulo on mielenvika. Täällä pelottaa ihan koko ajan ja joka paikassa. Eilen elokuvateatterin edessä n. klo 18.00, keskellä perusmeininkiä, kaveri tuli ja näytti toiselle asetta paidan alta ja kysy, että liikeniskö tuo kello tuosta ranteesta? Ja hommahan oli sillä selvä. Reilun kaupan kello.

Muutamia faktoja:
– Täällä on talvi.
– Ihmiset kulkee töihin helikoptereilla.
– Täällä asuu 2 000 000 japanilaista.
– Kuopiolaiset myy tänne fysioterapiaan liittyviä apuvälineitä.
– Tämä on paras paikka maailmassa ostaa suomalaista hc-punkkia vinyylipainoksina.
– Mun uuden kämppiksen nimi on Bernade, hän on Argentiinasta.

Bernade ei puhu englantia, joten kommunikointi on pelkkää väärinymmärrystä. Esim. Bernade on menossa suihkuun, hän näyttää pyyhettä ja osoittaa minua kysyvästi ja minä siihen, että herra varjele! Ja näytän vihkisormusta. Hän heiluttaa päätä ja sanoo ”noo, noo”. Minä sanon että ”sii sii, mii is märrids, bambinos and evriting.”. Sitten mykkää tuijottelua, kunnes tajuan että hän yrittää kysyä, että onko pyyhe minun vai hänen.

Tämä jatkuva pelko perseessä aiheuttaa vakavaa paranoiaa. Onneksi on olemassa musiikkia. Kuuntelemme suihkun raikkaan Bernaden kanssa Olavi Virtaa. Olavi kertoo kuinka lähteellä keijut karkeloi ja kuinka kesäyössä sirkkainviulut soi ja kuinka jälkeen sen, syksyn alle hiljaa nukkuu maa. Ja kuinka valkovuokot katoaa.

edellisen päivän ilta:

Olen festivaalin järjestäjien kanssa syömässä. Juon ensimmäisen Caipirinjan. Ihan ok ja kuulemma maailman parasta! Haluaisin jatkaa juhliin, jonne osa uusista tutuista oli menossa. Mutta festivaalin järjestäjät sanovat, etten saa mennä. Se on festivaaliorganisaation järjestämä juhla, mutta sinne ei saa mennä. Ok, heittävät minut taksitolpalle ja otan taksin hotellille. Taksikuski on erittäin iloinen kaveri ja ajaa tietenkin väärään paikkaan. Hän sammuttaa mittarin, palvelualan ammattilainen, ja ottaa selvää missä olemme ja loppumatka menee ilmaiseksi. Hän lupaa heittää minut lentokentälle lauantaina 80 realilla. Yhteistä kieltä ei ole, mutta sovimme että näemme seiskalta lauantaina hotellin aulassa. Alku kauniin ystävyyden.

Juho Kuosmanen

Kirjoittaja on elokuvaohjaaja, joka osallistui elokuvallaan Kaupunkilaisia Sao Paulon lyhytelokuvafestivaalille

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s